torstai 10. huhtikuuta 2014

Jeannette Walls, Lasilinna

Olen vannoutunut dekkareitten lukija ja aina vähän skeptisesti tartun muihin kirjoihin. Minulla ei ollut minkäänlaista etukäteistietoa Lasilinnasta tai sen kirjoittajasta eli aloin vaan lukea ilman mitään pohjustusta asiaan. En lukenut edes takakannen tekstiä. Kirja nappasi minut heti ensi lehdiltä mukaansa, mikä oli tosi hämmentävää. En voi mitenkään sanoa, että se olisi varsinaisesti miellyttävää luettavaa, päin vastoin. Siitä huolimatta en meinannut malttaa laskea sitä käsistäni. Walls kirjoittaa hyvinkin rehellisesti oman tarinansa ja se tarina on täynnä kurjuutta ja köyhyyttä. Isä ja äiti ajattelevat pääasiassa itseään ja lapsetkin yrittävät tukea vanhempiaan, että perhe pärjäisi edes joten kuten. Lapset huolehtivat itse itsestään ja toisistaan ja elävät enemmän tai vähemmän heitteillä. Kirja johdattaa lukijansa todella elävästi Wallsin perheen kulloisiinkin asuntoihin, lasten koulukokemuksiin, epämääräisiin sukulaistaloihin, hyviin ja huonoihin hetkiin, taitelijaäidin elämäntuskaan, alkoholisti-isän katoamisiin ja ennen kaikkea lasten taisteluun siitä, että ylipäätään pysyvät hengissä.  Miten näistä elämän kurjuuksista saa näin hyvän kirjan, joka kertoo kaiken, mutta ei silti ryve kurjuudessa, vaan pilkahdus elämäniloa löytyy jokaisesta luvusta? Sitä ihmettelen vieläkin. Miten kirjailija on pystynyt repimään itsensä rikki ja avaamaan elämänsä niin raadollisena muiden luettavaksi? Rohkea nainen ei voi muuta sanoa.

Tämä kirja laittoi minut ajattelemaan omaa elämääni, miten hyvin minun ja perheeni asiat ovatkaan! Me emme tiedä elämän kurjuuksista yhtään mitään. Tämän lukukokemuksen jälkeen yritän muistaa olla kiitollinen siitä, että olen saanut elää turvallisen lapsuuden ja voin sen tarjota myös omille lapsilleni.